Tunnustus; kärsin järkystä itsetunto- ongelmasta

Moikka taasen kaikille! 🥰

Pikkasen pidempää taukoa takana. Toivottavasti juhannus meni siellä kivasti? Täällä aika lailla syödessä ja nauttiessa….saunassa, paljussa ja pientä pihapuuhaa kera koirien.

Pidempi hiljaisuus johtuu aikas pitkälti siitä, että olen joutunut kantapään kautta opetettelemaan olemaan armollinen itselleni. Todella monen asian suhteen!

Rehellisesti; omakuvaan suhtautuminen meni överiksi, tavoitteet överiksi ja vaatimukset itseään kohtaan överiksi.

Vaadin, että pitää jaksaa omien voimiensa yli, hoitaa miljoona asiaa ja ehdottomasti myös vielä ehtiä treenaamaan hullun lailla. Eli… siitä ajatuksesta tuli jossain välissä.. hmm.. sellainen, että joka kerta lisää rautaa tankoon, lenkit pakko suorittaa- tyyli vapaa! Ja jollen jaksanut…mikä morkkis!

Etsin vastauksia netistä, vinkkejä, ruokavalioita… kun aloin inhota peilikuvaani totaalisesti. Se pirun 10kg plussaa kun tuli, niin jotenkin se pääsi kaiken stressin ja koronakevään aikana iholle. Ehken juuri siksi, että kaikkea oli niin paljon ja siksi en jaksanut kiinnittää omiin ajatusmalleihini tarpeeksi huomiota…ennen kun itkin, etten kehtaa mennä kauppaan enää. Näytän niin…pallolta. 😥

Eli ensimmäistä kertaa elämässäni taisin kokea jonkinasteisen…ei nyt syömishäiriön, mutta häiriön omaa kuvaani kohtaan. Kun jättää pukematta vaatteita ja itkee peilin edessä, kulkee kaupassa seiniä pitkin, ettei kukaan vaan näe… yhtään kuvaa itsestäni en halunnut ottaa, rakkaus asukuviin on, mutta päälimmäinen ajatus “en varmaan kehtaa, ruma ja totaalisen lihava. ” Ja oikeasti, katsoin plus- mimmien kuvia, jotka näyttävät niin mielettömän kauniilta! Itse en nähnyt itsessäni mitään hyvää…hiuksetkin pätkäistiin niin lyhkäsiksi, että naama näyttää pallolta…siinähän sitä, positiivista omaakuvaa???

Tämä olisi normaalisti jo herättänyt jotain ajatuksia, mutta nyt ei. Tilanne pääsi pitkittymään ja näin siis pahenemaan…myönnetään; inhosin itseäni! Viime perjantaihin asti.

Nämäkin kuvat… aht, ottaessani, ja varsinkin katsellessani niitä olin surullinen; mitä annoin itselleni tapahtua??? Meni siis niin överiksi, kun olla ja voi. Aivan huomaamatta ja nopeasti.

Ostin valmennuksen, Bull Mentulan…on muuten hyvä, jos kiinnostaa sellainen touhu 😉 mutta silti, en saanut itseäni tuntemaan hyväksi. Pidin hetken diettiä ja treenejä (3vkoa) ja paino ei laskenut… siitä stressi ja lisää paineita. Kroppa jumiin, ok, lihakset tykkäsivät treeneistä, kroppa ei dietistä. Ei siksi, että se olisi huono! Ei…vaan syy oli/on henkinen…ja näin sain kropan jumiin, kortisolit tappiin ja itseinhon uudelle levelille.

Nassusta näkee, että epämukava katsella omaa kuvaansa… sen ottaminen vaati paljon… huh! Ideana löytää edes jotain hyvää itsestäni…

Myönnän senkin, että sävelsin ruokavalioita sekaisin ja jotenkin…en tiedä… tuli pakkomielle. Kuitenkin söin jäätelöä samalla, lohtuun ja sitten morkkis siitä. Apua, nyt vasta kirjoittaessa hoksaan, että tosi syvällähän sitä oltiin!

Nyt Sunnuntaina, 21.6-20

Annoin armoa itselleni ensimmäisen kerran perjantai- illalla. Ei ollut pakko suoriutua kaikesta yksin. Syöminen… siitä voi nauttia. Se ei ole vain pakko… treenit, maailma ei kaadu, jos pidän taukoa. Ja ei ole pakko koko pirun elämää niiden ympärille kasata! Rakastan sitä fiilistä, kun nostan jotain… mutta, pitänee myöntää, että yritin pitää jotain liian tavoitteellista menoa yllä.

Jouduin kysymään itseltäni rehellisesti; miksi haluan treenata? Vastaus: terveydellisistä syistä ja tietty rakastan voimakasta oloa. Mutta; ei ole pakko viedä sitä äärimäisyyksiin! Voin treenata juuri silloin kun siltä tuntuu, ja jollei tunnu niin voin ottaa rennosti.

Päälimmäinen fiilari on ollut ehken pettymys. Kun saavutin jotain, niin tunsin epäonnistuneeni sen tyhmän +10kg takia.

Noin niinkun lehdissä on juttua onnistujista, ja itse “olin” sellainen… jotenkin siis sekoitin puurot ja vellit…ihan kun en olisi enää??? 💁‍♀️🤦‍♀️

Aivan himmeitä ajatuksia sitä voi ihminen kehitellä itselleen.

Nyt siis ollaan syöty ihan sitä, mitä mieli halajaa. Ja ok, kävin puntarilla…syömällä kaikkea paino laski heti 300g 😂 Mutta silti ajattelin laittaa puntarin kaappiin ajaksi X, ja nauttia elämästä.

Vaikkakin tiedän, että veri vetää kotisalille ja lenkille, asenne on nyt eri: ei pakosta ja verenmaku suussa…vaan siksi, että oikeasti tykkään siitä ja haluan mennä. Jollen, niin en mene. Niih.

Nyt kotona ollessa olen hengaillut pienissä vaatteissa, ja totutellut itseeni taas, uudestaan. Oikeastaan…ihan kiva vaan olla. Ja pyrin olemaan katsomatta esim. instassa fitness yms juttuja…. ne menivät ihon alle, kun kerran oli se palikka- masu ja nyt ei… so what??? Hahaa, uusi ajatus pitkästä aikaa!

Tässäpä syy, miksi en ole kirjoitellutkaan, not good enough… eli vedin itseni toooosi alas näköjään!

Voisin kirjoitella tästä tulevaisuudessa lisää, mitä ajattelin ja koin.. ja miten niistä sitten pääsemässä yli. Jos vaikka jollakulla muullakin on samaa menossa?

Juhannus&Yö

Nyt toivottelen ihania jatkoja päivälle ja taidan mennä paistamaan lettuja aamupalaksi…. 🙂 Koska, miksi ei? 🥰

Mielettömän ihanaa päivää kaikille!

With love, Maarit

Like it? Share the love:

Vastaa