Welcome

Maailman kaunein sinä ja minä ja ruma (some)kiusaaminen

Koska….

Meitä on täällä vain yksi kappale

Joten, tottakai sinä olet maailma kaunein sinä, juuri nyt, sellaisena kun olet. ❤

Olen jonkin (koko elämäni) aikaa sekä ihmetellyt että ollut hämilläni..jopa ahdistunut yhdestä asiasta: solvaamisesta. Kiusaamisesta. Ja varsinkin some. kiusaamisesta. (Tästä vasta hiljattain)

Se, että se on nykyään niin helppoa, ei ole silti se syy, että niin saa tehdä. Kenellekkään. Oma avainsanani on yleensä yritys ymmärtää.

Mielipiteitä on ja kaikesta ei tarvitse tykätä, sen tiedän. Mutta silloin varmaan on tosi huono idea mennä sellaisille sivuille/seurata sellaisia ihmisiä joista ei tykkää, syystä tai toisesta. Kuulostaa helpolta, vai mitä?

Mutta ehken hakuaisin ymmärtää, että miksi. Miksi toiselle on kiva saada paha mieli, paraneeko sillä oma? Vai jos se oma mieli on kurja, niin näin saa ikäänkuin sitä ”tasoitusta” kun toisella tuntuu pyyhkivän liian hyvin?

💕

Kun sinä ja minä ollaan molemmat kauniita. Samoin on varmaan se kiusaajakin, hän vaan ei vielä tajua sitä. Siksi haluaisin sanoa niin kovaa tämän, että se kuuluisi joka paikkaan, jokaiselle ihmiselle! Ja näin ei tarvitsisi olla ilkeä. ”Dreamer”

💕

Ja eihän ilkeily tahi kateus aina ole tuo ilkeilyn takana. Joskus arvot ovat yhtä kaukana kuin kuu ja aurinko. Eivät kohtaa, eivät sitten millään.

Some on siitä kaksipiippuinen juttu, että sieltä löytää kaikkea kivaa ja sitten se tuo jonkin linkin takaa vaikkapa jonkin blogin, kuvan tahi minkä vaan, joka ei vaan sovi omaan ajatusmaalmaan. On niitä täälläkin, ja varmaan tämäkin on jollekin sellainen. 🤷‍♂️

Ennen somea oli ihan livenä niitä ihmisiä, joiden kanssa ei kemiat vaan millään sopineet yhteen. Silloin muistin äitini sanat: jollei ole hyvää sanottavaa, älä sano mitään. (puolustaa tietty saa itseään jne, mutta jos ainoa asia on olla ilkeä, kun tyyppi ei vaan nappaa, niin ole mielummin hiljaa.) Toinen äitini oppi oli, että jollei miellytä, niin älä katso. Samoin elä itsekkin, ole oma itsesi ja käytä niitä vaatteita, joita haluat, älä ota mitään turhaa vastaan. Aina on mahdollisuus muillakin katsoa pois, jollei miellytä. Noin niinkuin kärjistettynä että kiteytettynä meidän keskustelut.

Tuolloin oli omat juorukerhonsa samanhenkisille= sellainen, jossa oltiin jotain, vaikkapa tyyppiä, vastaan ja toisessa puolustettiin. Tahi nuoremmilla joko kaa tai sit dissattiin. Ne oli raakoja myös, mutta kaikki tapahtui omalla naamalla. Siinä suhteessa se oli ikäänkuin sellaista, jossa yleensä jossain välissä tuli se, että joutui ottamaan vastuuta asiasta. Nimettömänä somessa aika harvoin näin tulee.

Kyllä se elämä iskee kaikille välillä sontaa

Kun katsoo toisen elämää kuvien ja kirjoitusten kautta, niin automaattisesti sitä vissiin olettaa, että tuo ei kyllä tiedä oikeasta elämästä ja sen murheista mitään. Niih, vai tietääkö?

Jos murheena vaikkapa instassa on jollakin huulipuna…niin eihän se ole oikea murhe. Mutta kuinka moni haluaa repiä niitä omia asioitaan somessa? Kun taas voi ikäänkuin keventää fiilistään vaikka murehtimalla siitä huulipunasta.

Kun kuulin äidilläni todettiin aikanaan parantumaton syöpä ja tein päätöksen hoitaa häntä kotona, oli eka reagtioni se, että tilasin kampaajalle ajan. Pähkäilin, että minkä värin laitan. Äitini kysyi, että miten voin edes miettiä tuollaista, kun toinen tekee kuolemaa? Vastasin itku kurkussa, että tämä oli tapani käsitellä asiaa ja saada sen verran voimaa, että sitten voin olla hänen tukenaan.

Eli aika ”pinnallinen” ajatus, mutta takana suuri suru, ja oman jaksamisen perustan luominen….jollain tapaa. Jotain pientä, hetkellistä ja positiivista, vaikkakin sitä kesti sen pienen hetken vaan. Mutta se auttoi sen verran, että sain voimia olla se henkilö, johon äitini tukeutui loppuun asti.

Jos some olisi tuonna vuonna ollut jo (-91) niin luultavasti someessa olisi kohissut: hän mietti hiusten väriä kun oma äiti tekee kuolemaa…ja näin se olisi levinnyt, se kuva taasen minusta muuttunut kaikille ja näin en olisi jaksanut hoitaa äitiäni.

Kiusaamisen arvet

Oma kokemukseni..ok yksi niistä, oli aikuisiällä. Ehken omaan päähän sellaisessa ympäristössä, iässä ja koulutuksen huomioonottaen uskomattomammassa paikassa. Lähihoitajakoulutus. Siellä koin about 10v takaperin ensimmäisen koulukiusaamisen ja osittain myös netti- sellaisen.

Kerrottakoon, että nuoruus oli aika rajua, ja porukka jossa pyörin, oli sitä myös. Ehken tästä syystä (oman käyttäytymisen ohella) sain olla aika rauhassa, sekä hei, pari kertaa auttaa ihmisiä, joita kiusattiin!

Mutta about 10v takaperin…huh… pääsin siis opiskelemaan ja meitä oli ihan kivan kokoinen porukka. Jotkut tunsivat toisensa, kun aika pienet piirit kuitenkin täällä. Ja piru vie, kun aikuisiällläkin pitää olla sitten wannabe- koviksia sitten. Sekä miespuolinen että naispuolinen. Ja niinkuin aina, nämä ”pomo ”ihmiset keräävät sellaisen kerhon ympärilleen. Ja taasen tämä kerho sitten pitää siidenä kaikkea, mitä nämä tekevät/sanovat. Onneksi näitä ei paljoa ollut, mutta eipä niitä tarvitsekkaan olla kun se pari. Muu luokka oli ihanaa!

Ja korostan, että opiskelimme lähihoitajaksi… hoitoalalle… eli…arvomaailma, tilannetaju..kaikki nämä pitäisi olla kunnossa. Mutta ei.

Pitkän stoorin lyhennetty versio: jouduin johonkin elämää suurempaan soppaan ja ihmeelliseen sisäpiiriin. Olemalla itseni, josta muuten sanoivat, että tuon täytyy olla hullu, kun se nauraa noin paljon. Eli nauroin parin muun kanssa paljon, yhtä paljon… 😀 ja oikeasti…jos on alalle tuleva, niin jo sanana hullu on mielestäni niin 1800- lukua… Mutta nauraminen oli siis hulluutta. SO be it. 🤷‍♀️

Mutta se meni niin pirun pitkälle, nimittelyksi, suoranaiseksi vainoamiseksi ja haukkumiseksi, etten voinut vaan uskoa sitä. Samalla isäni oli sairaalassa sydämmen takia, ja sille tiellä sitten jäikin, eli voimavaroja ei oikein ollut kampoihin pistämiseen. Ei siinä kukaan muukaan oikein uskaltanut sanoa mitään, ettei joudu samaan tikkuun.

Kun huomasin, että en jaksa mennä tunneille, tai jos jaksoin niin paniikissa ja itkein lähdin pois. Ruokatunnit vietin yksin autossa, syöden siellä eväitäni. En vaan jaksanut enkä voinut ymmärtää. Tuntui kuin olisi pahassa unessa!

Onneksi sain vaihtaa koulua ihan toiselle paikkakunnalle, mutta jonkin aikaa netissä, tarkemmin FB näkyi piikittelyä. Onneksi sain kerättyä voimia ja jatkoin elämääni. Mutta sen voin sanoa, että koko 48vuoden aikana on kertynyt vain muutamat ihmiset, joita en halua nähdä ikinä tahi en halua antaa anteeksi. Nämä suharit ovat niistä muutamasta…noh, pari. Ja he kyllä sen nyt tietävät. En kanna kaunaa, mutta valitettavasti en unohdakkaan. Ja siinä mentiin niin kipeisiin juttuihin, että vaikka sanotaan, että se anteeksianto auttaa, niin… no can do.

Ei he kuulu enää mun elämään millään tapaa, mutta välillä muistuu mieleen asioita, ja näin muistuu se ihmisen ilkeys taas. Eli arvet jäivät, lähihoitajaopiskelijoilta. 🙄

Kiusatulle jää melkeimpä aina jotkut arvet, joita sitten kantaa mukanaan. On niin helppoa heittää ”nokkela kommentti” ja samalla yrittää laittaa toista alas. Mutta… sillä voi olla kauaskantaiset seuraukset, oikeasti. Se ei ole vain leikkiä ja nokkelaa sanailua. Se on raakaa peliä ja totista totta.

Siksi mietinkin, että miksi? Mitä siitä saa, kun piikittelee toista?

On se oma olokin ollut joskus niin paska, että olisi tehnyt mieli sanoa jollekin jotain, mutta se ajatus on eri kuin toteutus…

Huh, tulipa taasen syvällistä asiaa, kun piti keventämään alkaa! 😀 mutta luin erään bloggaajan ( https://minakokeski-ikainen.blogspot.com/2019/11/anonyymin-ajojahti.html ) kokemuksista ja nousi niskavillat taasen… kiusaaminen yms sucks, ihan missä vaan!

Jokohan saisin ensi kerralla vähän kevyempää luettavaa tänne.. 🙏

Nyt toivottelen ihanaa viikonloppua, ja toivottavasti se on hyvä! (Viikonloppu siis)

With love, Maarit

Like it? Share the love:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *