Life goes on

Katse tähän hetkeen

Vaikka moni asia muuttuu, elämä jatkuu. Sen on pakko jatkua. Yksi luonnonlain alaisuuksia! Miten sen ottaa ja jatkaa, ratkaisee laadun.

Olen pitänyt hiljaisuutta täältä blogista, kun kaikki on tuntunut ikäänkuin turhalta. Toisaalta, toiset asiat ovat nostaneet päätään ja saaneet uutta merkitystä!

Omalla kohdalla tämä tarkoittaa näköjään sitä, että en jaksa…tai, enempi niin, että ei se suurin kiinnostus ole kauneudenhoito ja kaikki uudet purkit. Toki, niille on aikansa ja paikkansa, koska kuitenkin se itsensä huomioiminen on tärkeää..mutta en ole hommaillut uusia puteleita.

Tai…jos olen, niistä kirjoittaminen ei enää tuntunut millään muotoa nautittavalta. Ehken enemmän sellaiselta väkinäiseltä, ja sitä en halua.

Aika

toukokuu 2020
ma ti ke to pe la su
 123
45678910
11121314151617
18192021222324
25262728293031

Siinähän niitä, päiviä. Meille monelle tuo kalenteri ja sen päivät ovat tuoneet niin paljon uutta ja erilaista arkea, ettei voinut uskoakkaan pari kuukautta takaperin.

Miten ne päivät ovat sujuneet? Miten olet/olen täyttänyt päiviä ja keksinyt sisältöä? Vaikkakin erikoista aikaa, siltikin kaikki nuo päivät edustavat elämää. Kotona jumissa, metsässä lenkillä, yksin, yhdessä… elämää. Joskus tämä eristäytyminen loppuu ja alkaa taas uudenlainen arki. Minkälainen? Sitä ei kukaan tiedä, eikä sitäkään, että koska tuo aika koittaa.

Täälläkin, on menty pelkoa kohden, toivoa, toivottomuutta, epätietoisuutta, vahvuutta, heikkoutta, jaksamista ja romahtamista. Kaikkea. Mutta nuo ovat varmaan aika lailla normaaleja reaktioita tällaisena aikana.

Ei ole pakko olla superhuman, pakko jaksaa tahi olla pirteä. Saa olla peloissaan, väsy ja rikkinäinenkin. Mutta jossain kohtaa yleensä iskee se halu selviytyä, ymmärtää ja kasvaa.

Vaikka kotijumppaisin kuinka paljon, leipoisin ja olisin ahkera remppaaja kotona, ne eivät auttaisi yhtään minua, jollei olisi henkinen pohja rakennettuna. Ja kun se on edes alkutiloissaan, niin suhtautuminen muuttuu.

Ei ole pakko tehdä koko ajan jotain, ettei ajattele asioita. Ei ole kokoaikaista pelkoa, vaan enemmänkin rauhaa. Toki, pelkoa välillä, mutta enemmän rauhaa.

Voi vain olla. Sitten, voi mennä ja tehdä, kuunnella sitä, mitä oikeasti haluaa eikä sitä, jolla pääsee pakoon.

Omalla kohdalla olen harjoittanut hyväksymistä. Näin on nyt maailma ja näillä on pakko mennä.

Olen myös kohdannut totaalisen pelon; mieheni joutui perjantaina jäämään sairaalaan onnettomuuden seurauksena. Pelko tietty suuri, ja se lamautti. Olo kutakuinkin että yksin tässä maailmassa, joka tuntuu välillä muutenkin vieraalta. Silti, lämmin tunne jostain, pärjään, me pärjäämme. Kunhan saan mieheni kotiin.

Oikeastaan odottelen tietoa, että miten ovat mieheni haavat ja arvot lähteneet menemään… ja se pelottaa että jännittää juuri nyt. Siltikin, tilanne on pakko hyväksyä. Pitkin hampain, mutta… mitä muutakaan voi tehdä?

Epämukavuusalueita on uusia: kaikki kanssakäyminen kaupassa. Koska itselläni pohjalla astmaa, oireeton, mutta siellä se on ollut jo nuoresta saakka. Siltikin, kun elämän on pakko jatkua ja ruokaakin tarvitaan, niin sitä kehittää uusia selviytymismetodeja.

Itse hoksasin, että voin mennä välillä sieltä aidan matalasta päästä ja tilata kauppakassin valmiiksi pakattuna Loimaan prismaan. Ihana fiilis, kun sai jotain tehtyä ja tunsi taas itsensä toimintakykyiseksi sen suhteen.

Kotona on muutama juttu muuttunut; arvostus. Arvostan niin paljon miestäni, ja kotia. Ympäristöä. Pikkuisia arjen asioita. Yhteistä aikaa. Elämää.

Eniten huomaan arvostavani kaikkea sitä, mitä juuri nyt on. Harvinasta, ei tee mieli shoppailla..poikkeuksena tilaus henkkamaukalta… kotivaatteita, ja hupparia..sellaisia, joita ei oikein ollut. Huomasin vaatekaappini olevat täynnä to go- vaatteita, mutta stay home- vaatteet, ne mukavat ja rennot..aika vähissä.

Muutoin ei tee mieli tavaroita, puteleita sen enempiä, mitä kaapissa on. Jos jokin loppuu niin siihen tilalle, mutta muuten… kaikkea on jo.

Samoin huomaan suhteeni someen muuttuneen. Ei olekkaan niin tärkeää, kuinka paljon tykkäyksiä joku kuva saa vaikka instassa. Itseasiassa olen jättänyt hashtagit pois kokonaan! Vain kuva, ja siinä se.

https://www.instagram.com/countymaarit/

Eli, mikään ei ole muuttunut vaan kaikki on mennyt päälaelleen? 🙂 Oma ajatusmaailma siitä, mikä on tärkeää ja mitä oikeasti haluaa elämäänsä.

Tämä aika on pakottanut polvilleen, pakottanut tarkastelemaan itseään ja toimiaan, pakottanut katsomaan itseään silmiin…ja auttanut nousemaan.

Uutta sisältöä, turhanpäiväiset asiat tippuvat, “ajantäytteet” menettävät merkityksensä… vain tässä ja nyt on tärkeää.

Kun joutuu pysähtymään, niin löytää uutta. Olisiko sitä löytänyt ilman maailman pakkopysähdystä? En tiedä. Ehken pieni kiitollisuuskin siitä, että asian ydin elämässä on jo olemassa…. <3 se, mitä on jo.

Vaikkei ihminen ole saari, ylhäisessä yksinäisyydessään, niin joskus on pakko löytää ne omat voimavarat ja kantaa itsensä. Kukaan muu ei voi sitä tehdä, tukea kyllä…mutta tulee hetki, kun on pakko löytää se oma sisäinen voimansa. Se voi yllättää, ihminen on vaan kuitenkin sopeutuva sekä vahva, kun on pakko.

With love, Maarit

Like it? Share the love:

Vastaa